Tällä viikolla Movie Monday -haasteessa kysytään omaa suosikkia todellisesta henkilöstä kertovista elokuvista. Olen pyöritellyt kolmea nimeä mielessäni, enkä ole osannut valita suosikkiani. Tänään mieleeni tuli vielä yksi lisää ja varmasti näitä irtoaisi vielä lisääkin. Tähän mennessä mieleeni tulleita loistavia elokuvia mielenkiintoisista henkilöistä: Ed Wood (1994), The Doors (1991), viimeisimpänä mieleeni tullut Edith Piafista kertova La môme (2007) ja se, johon valintani nyt sitten lopulta asetin: Chaplin (1992). Charlie Chaplin on äärimmäisen kiinnostava henkilö ja hahmo, josta olen pitänyt lapsuudesta asti ja olenkin tehnyt tästä vuosien varrella useammankin kouluesitelmän. Näin tämän elokuvan kuitenkin vasta pari vuotta sitten ja se oli erittäin positiivinen yllätys. En olisi voinut kuvitellakaan Robert Downey Jr.:ia Chaplinin rooliin, mutta yllättäen tämä sopikin rooliin mainiosti. Chaplinin kiinnostava elämä ja ura elokuvatuotannossa tuodaan tarinassa hyvin esille. Chaplin on hieno elokuva hienosta miehestä - ja näin ollen suosikkini elämäkertaelokuvista.
Elokuvateatteri Orionissa järjestettiin tänään Kinokonsertti Charlie Chaplin, jossa esitettiin peräkkäin Charles Chaplinin lyhytelokuvat The Rink (1916), Behind the Screen (1916) ja The Immigrant (1917). Elokuvateatterissa esiintyi paikan päällä FUNe-kokoonpano, joka säesti kaikki elokuvat 20-luvun ragtime-musiikilla. Sekä Rullaluistimilla, Valkokankaan takana että Siirtolainen ovat tietysti Chaplinin itsensä ohjaamia, käsikirjoittamia ja tuottamia mykkäelokuvia.
Olen jo pitkään halunnut a) päästä katsomaan millainen teatteri Orion on, b) nähdä mykkäelokuvan livemusiikilla säestettynä ja c) katsoa pitkästä aikaa Chaplin-pätkiä. Ne tulikin sitten hoidettua kertaheitolla ja kokemus olikin varsin hieno! Leffateatterina Orion oli onneksi miellyttävä ja tulen ehdottomasti jatkossakin käymään siellä, sillä siellähän esitetään paljon vanhoja hyviä pätkiä. Chaplin oli yhtä hauska kuin ennenkin, nämä kyseiset pätkät olinkin nähnyt varmaan viimeksi lapsena. Nähtiin mm. liukastelua rullaluistimilla, piirakanheittoa päin naamaa, takaa-ajoa ja muuta yleistä säätämistä. Livemusiikki oli erinomainen lisä, bändi siis soitti elokuvien taustaksi letkeitä säveliä ja teki soittimillaan äänitehosteita joihinkin kohtiin (samaan tyyliin kuin alla olevassa videossa). Negatiivista sanottavaa löytyy ainoastaan siitä, että tämä oli lasten näytös. Lapsiperheille tällaiset tapahtumat ovat varmasti oikein mielekkäitä, mutta itseäni varten nämä lasten näytökset eivät ole. Häiritsee ihan liikaa se, että vanhemmat lukevat tekstityksiä ääneen lapsille ja se lapsien yleinen
levottomuus ja höpinä. Tosin itseänikin alkoi jo naurattaa, kun joku
lapsi alkoi tylsistyksissään rämpyttää kenkänsä tarranauhaa! Ymmärrän, että Chaplin hauskuuttaa hyvin lapsia (katsoin itsekin näitä mielelläni lapsena), mutta myös aikuisille voitaisiin järjestää vastaavanlaisia näytöksiä!
Jacob's Ladder (1990) on Adrian Lynen ohjaama elokuva Vietnamin sodassa taistelleesta Jacob Singeristä (Tim Robbins). Sodasta kotiuduttuaan Jacob on normaalissa työelämässä, mutta tämä on alkanut nähdä painajaismaisia näkyjä. Ihmiset muuttuvat Jacobin silmissä yhtäkkiä demonimaisiksi olennoiksi ja lisäksi tämä näkee välähdyksiä selittämättömästä illasta sodassa, jolloin lähes kaikki tämän sotatoverit kuolivat iskussa. Jacob ei enää hahmota mikä on mennyttä, mikä nykyhetkeä ja mikä taas täysin harhanäkyjä.
Vastaus siihen, olenko mahdollisesti nähnyt tämän aiemminkin löytyi jo leffan ensihetkiltä, se kun alkoi sotakohtauksella ja valitettavasti voin vannoa, etten lapsena olisi jatkanut elokuvan katsomista sen pidemmälle. Jacob's Ladder oli kuitenkin ihan mahtava leffa, yksi parhaista näkemistäni pitkään aikaan. Tunnelmaltaan se oli aika synkkä ja ahdistavakin. Ne kauhuvälähdykset olivat todella hienosti toteutettuja, samoin muutenkin se heilahtelu menneen, nykyhetken ja hallusinaatioiden sekä todellisuuden välillä. Katsojana pääsi elämään mukana Jacobin sekavuudessa, kun yritti päästä selville missä milloinkin oikeasti mennään. Koko tarina ja idea oli aika nerokas, mutta siitä nyt ei ihan hirveästi voi kommentoida spoilaamatta kaikkea. Vasta loppumetreillä pääsi selvyyteen siitä, minkälainen elokuva todella on kyseessä. Tykkäsin myös Tim Robbinsista Jacobin roolissa, Jacobin epätoivo ja muut tuntemukset tulivat selvästi näkyville ja tämä oli aika sympaattinen hahmo. Jacob's Ladder on hyvin vaikuttava leffa, josta näin itseasiassa heti seuraavana yönä untakin. Suosittelen!
26. Tätä kysytään hämmentävän usein, mutta ei, en ole koskaan ostanut mitään leffaa vahingossa uudestaan. En ymmärrä, miten joku ei tietäisi mitä kaikkea omasta hyllystä löytyy! Leffathan on rakkaita lapsia...
27. Tapanani oli nuorempana ottaa talteen perheemme NYT-liitteestä tv:stä tulevien elokuvien listaus (olikohan siinä aina kerrallaan kuukauden elokuvat?) ja merkitä siihen eri värisillä huomiokynillä katsottavat leffat.
28. Kirjoitin lapsena jonkin aikaa käsin elokuvapäiväkirjaa, johon merkitsin kaikki katsomani leffat ja annoin niille tähdet. Olisi hauskaa löytää se vihko ja katsoa mitä mieltä olen ollut!
29. Yritän nykyäänkin aina välillä laittaa tähditykset leffojen yhteyteen, mutta siitä ei vain koskaan tule yhtään mitään. "En voi antaa tälle kolmea tähteä, kun tämäkin sai kolme ja se oli parempi. Mutta tämä taas sai kaksi ja puoli ja oli se sitä parempi. Mutta..." Mahdotonta.
30. Olen nähnyt ainoastaan yhden Pixarin animaatioelokuvan. Kyseinen leffa on Toy Story (1995), jonka kävin katsomassa heti sen ilmestyessä elokuvateatterissa. Jostain syystä ne muut on vaan jäänyt katsomatta, vaikka kaikki niitä hehkuttaakin.
Movie Mondayn haaste koskee tällä viikolla jouluaiheisia, tai muuten vain omaan jouluun kuuluvia, leffoja. Tästähän riittäisi juttua, koska satun rakastamaan joululeffoja. Itselleni uppoaa jopa hölmöt komediat, siirappiset jutut, lapselliset jutut, nyyhkytarinat - jos ne vaan on jouluisia. Pidän nykyään myös joululeffaputkia joulukuussa, vaikka alun perin katselinkin jouluna lähinnä vain sen suurimman joulusuosikkini: (National Lampoon's) Christmas Vacation (1989).
Palaan joululeffoihin taas heti tuossa joulukuun puolella paremmin, joten jääköön suuremmat jaarittelut nyt pois. Aikaisempien joulujen leffajutut pääsee katsomaan tästä, viimeisimpänä siellä näkyykin viime jouluaatolta juuri tämä Christmas Vacation.
Niin
hämmentävältä kuin se itsestänikin kuulostaa, en ole nähnyt tätä!
Katselin kuitenkin juuri tämän ilmestymisen aikoihin ihan urakalla
teinikauhuleffoja, mutta jostain syystä tämä on jäänyt väliin. Nyt olen
lähiaikoina törmännyt blogeissa hehkutukseen tästä, niin täytyyhän se
nähdä.
Todistaakseni edellisen väitteen, Urban Legend oli tuolloin yksi lemppareistani lukuisten muiden teinikauhujen rinnalla. Jatko-osankin olen nähnyt, mutta en yhtään muista kuinka huono se oli. Saattoi olla ihan hyväkin.
En itseasiassa ollenkaan muista, että olenko nähnyt tämän. Elokuvan kuvaus kuulostaa hämärästi tutulta, mutta ei sitten kuitenkaan. Joka tapauksessa tämä vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta leffalta, uskoisin tykkääväni.
The Neverending Story II: The Next Chapter (1990) perustuu Michael Enden kirjan jälkimmäiseen osaan ja on siis jatko-osa Die unendliche Geschichtelle, josta kirjoitin täällä. Bastian (Jonathan Brandis) saa jälleen käsiinsä kirjan nimeltään The NeverEnding Story ja kuulee lapsikuningattaren kutsun. Häntä kaivataan takaisin Fantaasiaan pelastamaan se pahalta voimalta. Bastian saapuu Fantaasiaan toiveet toteuttava Auryn kaulassaan ja apuun rientää nuori soturi Atreyu (Kenny Morrison). Pystyäkseen pelastamaan Fantaasia, Bastianin täytyy kuitenkin saada kerättyä rohkeutta, joka tältä puuttuu todellisessa elämässään.
Siinä missä kirjan lukeneet eivät erityisemmin pidä kummastakaan elokuvasta, eivät alkuperäisestä elokuvasta pitävät tunnu arvostavan tätä jatko-osaa pätkääkään. Kuulun itse siihen pieneen porukkaan, joka sattuu pitämään näistä kaikista. Se saattaa johtua pitkälti katselujärjestyksestäkin, sillä näin ensimmäiseksi tämän Next Chapterin monta kertaa, sitten vasta luin kirjan ja katselin ensimmäisen leffan. Mielestäni tämä on kuitenkin turhaan niin täysin lyttyyn haukuttu leffa, kuten myös monien muidenkin leffojen jatko-osat.
Päättymätön tarina 2 oli yksi lapsuuteni lempileffoista. Se oli mielestäni jännittävä satumainen seikkailu ja siinä oli paljon mielenkiintoisia hahmoja hienossa ympäristössä. Näin vanhempanakin olen yhä samaa mieltä, kyseessä tosiaan on hyvä lasten seikkailuleffa. Vaikka näyttelijäkaarti onkin täysin uusi, on mielestäni näitä näyttelijöitä/hahmoja kritisoitu ihan turhaan. Yhdestä hahmosta olen kuitenkin osittain samaa mieltä. Atreyun näyttelijä on heikompi kuin ykkösessä ja lisäksi siitä on tehty liian koominen hahmo, vielä ensimmäisessä leffassa Atreyu oli urhea soturi ja tässä se on enemmänkin humoristinen sivuhenkilö. Fantaasia näyttää jälleen upealta ja musiikit kuulostavat hyvältä. Tässä on uusi juonitteleva pahis, ilkeä noita Xayide (Clarissa Burt), jota muistan lapsena inhonneeni. Leffan tarina on jälleen hyvä ja opettavainenkin, Bastianin tekemien valintojen kautta käsitellään mm. rohkeutta ja välittämistä. Vaikka suosittelinkin tutustumaan kirjan ja alkuperäisen leffaan, neuvon myös katsomaan Neverending Story 2:n ja vielä niin, ettei vertaile sitä liian paljon alkuperäiseen leffaan. Päättymätön tarina 2 - Seuraava luku on oikeasti kiva ja mainettaan parempi elokuva!
Movie Monday haastoi kertomaan näkemättä jääneestä elokuvasta, jonka kaikki muut ovat nähneet. Olen aika hyvin kunnostautunut tämän suhteen, sillä monta hävettää myöntää, mutta en ole nähnyt -elokuvaa löytyi listoiltani vielä muutama vuosi sitten sitä edeltäneiden nuoruuden nolojen asenneongelmien takia ("minähän en sitä katso koska a) kaikki muut tykkää siitä, b) se on muka pakko olla katsottu, c) se on tietty genreä jne."). Tämän takia muutama vuosi sitten listalta olisi löytynyt mm. Tuntematon sotilas, Star Warsit, Terminatorit. Oikeastaan hävettää enemmän sen aiempi asenne kuin jonkun leffan näkemättömyys.
Yksi näkemättä jäänyt leffa on kuitenkin Die Hard (1988), jota olenkin nyt säästellyt joulun leffaputkea varten. Ei se nyt varsinaisesti hävetä, mutta haluaisin olla nähnyt sen. Toinen voisi olla Hyvät, pahat ja rumat (1966), koska tämä roikkuu niin monilla parhaimmat leffat ikinä -listoilla kärkipäässä, kuten IMDb Top 250 -listan sijalla 4. Kauhun puolelta harmittaa ainakin, että The Burning (1981) on vielä näkemättä.
Die unendliche Geschichte / The NeverEnding Story (1984) perustuu Michael Enden samannimiseen kirjaan. Bastian (Barret Oliver) on arka ja koulukiusattu poika, joka eksyy kiusaajiaan karkuun juostessaan divariin. Hän vie sieltä kirjan, jossa on koristeellinen kansikuva ja joka on nimeltään The NeverEnding Story. Myöhästyttyään jälleen oppitunnilta Bastian piiloutuu lukemaan kirjaa koulun hämärälle ullakolle. Kirja tempaa tämän täysin mukaan seikkailuihin Fantaasiaan, missä nuori soturi Atreyu (Noah Hathaway) yrittää pelastaa Fantaasian olemattomuudelta, täydelliseltä katoamiselta.
En ihan tarkalleen muista milloin näin tämän alkuperäisen leffan ensimmäistä kertaa. Tiedän nähneeni vuonna 1990 julkaistun jatko-osan ensin ja sen olen myös nähnyt useammin. (Juttu kakkosesta tulossa lähiaikoina!) Lisäksi luin kirjan usempaan kertaan ala-asteella ja sekoitan nämä kaikki muistoissani toisiinsa. Kirjan kirjoittaja Michael Ende ei kuitenkaan pitänyt lainkaan tästä
elokuvaversiosta ja pyysikin ottamaan viittaukset itseensä leffan
yhteydestä pois. Monet kirjasta pitäneet eivät myöskään ole välittäneet tästä leffasta, mikä on tietysti aika yleistä kirjan kuin kirjan kohdalla. Lapsena sellaista ei oikein
osannut ajatella, niin en nyt pysty vertailemaan kirjaa ja elokuvaa keskenään. Voisinkin tosin lukea kirjan taas pitkästä aikaa! Joka tapauksessa tarina oli jo lapsuudessa rakas ja kuten tuossa aiemmin paljastin, koiraa muistuttava onnenlohikäärme Falkor oli suosikkejani.
Päättymätön tarina onkin erinomainen elokuva lapsille. Sillä on hyvä sanoma: lukeminen ja mielikuvitus on hyvästä. Vaikka tässä elokuvaihmisiä ollaankin, niin ei mikään valmiksi silmien eteen tuotu kuva vaan voi voittaa omaa mielikuvitusta, joka pääsee valloilleen hyviä kirjoja lukiessa. Tässä elokuvaversiossa pääsee kurkistamaan Bastianin mielikuvitukseen ja samalla voi seurata tämän voimakkaita reaktioita lukiessaan. Nähdään rohkea lapsisoturi, kaunis lapsikeisarinna, kiltti lohikäärme, pelottava musta susi, peikkoja, kivensyöjiä jne. Päättymätön tarina on selvästi tehty 80-luvulla, jonka huomaa erikoistehosteistakin, mutta se ei häiritse katsoessa pätkääkään, eikä leffa silti tunnu mitenkään vanhentuneelta. Fantaasia näyttää erittäin vaikuttavalta hahmoineen ja maisemineen, joita pääsee ihastelemaan kunnolla. Näyttelijät ovat ihan päteviä, erityisesti nuori Noah Hathaway Atreyun roolissaan, joka oikeastaan pyörittää koko seikkailua.
Päättymätön tarina saa omalla kohdallani paljon nostalgia-arvoa, mutta uskoisin lasten lisäksi myös aikuisten löytävän tästä ihasteltavaa, vaikka näkisi sen nyt ensimmäistä kertaa. Puhumattakaan niistä, jotka ovat katselleet sitä pienestä asti. Itselleni tämä herätti samalla myös kaipuun lapsuuteen ja lapsuuden värikkääseen mielikuvitukseen. Suosittelenkin kaikkia katsomaan Die unendliche Geschichten, mutta - teemaan sopivasti - suosittelen myös lukemaan kirjan, joka on suomennettu nimellä Tarina vailla loppua.
Viikon Movie Monday -haasteessa kysellään lapsuuden eläinaiheisista elokuvista ja esitettiin myös kysymys: Olitko sinä niitä lapsia jotka kuluttivat juuri eläinaiheiset VHS:t puhki? En ollut, en itseasiassa ollut muutenkaan oikein eläinihmisiä lapsena. Disneyn piirretyissäkin tykkäsin enemmän niistä, missä oli ihmishahmoja pääosissa. Mieleeni kuitenkin tuli yksi tietty elokuvasta tuttu eläin, jonka olisin halunnut omakseni.
Päättymättömän tarinan Falkor! Epäilyttävästi lentävältä koiralta näyttävä Falkor on itseasiassa lohikäärme ja sellaisen minä olisin lapsena voinut ottaa. Iso, kiltti, rohkea, pehmeä ja lentävä olento! Falkor esiintyi ensin elokuvassa Die unendliche Geschichte (1984) ja myöhemmin sen jatko-osassa The Neverending Story II: The Next Chapter (1990). Olen aikoinaan nähnyt ensin jatko-osan ja vaikka se onkin yleisesti melko haukuttu leffa, oli se lapsena ihan lempileffojani. Kummankin näkemisestä on nyt jo vuosia, mutta tähän haasteeseen katseltujen videoiden ja kuvien aiheuttaman ikävän vuoksi taidankin ottaa nämä seuraavaksi katseluun.
edit:Niin no siis, eläinelokuviksi en sitten kuitenkaan laskenut piirrettyjä, joista ensimmäisiä eläinaiheisia suosikkeja esitelty täällä.
Leffaputken 12. ja samalla viimeinen päivä. Viimeinen leffa on koko perheen tv-elokuva Halloweentown (1998). Cromwellin lapsilta on kielletty halloweenin vietto kokonaan, mutta tänä vuonna lasten isoäiti (Debbie Reynolds) pamahtaakin yllätysvierailulle mukanaan kummallisia halloween-lahjoja. Iltasaduksi tämä kertoo Halloweentown-nimisestä paikasta, jossa noidat, hirviöt ja muut otukset asustelevat yhdessä. Lapset seuraavat salaa isoäitiä tämän kotiin ja saavatkin huomata, ettei tarinat olleetkaan ihan pötyä, sillä isoäiti on itse noita ja asuu Halloweentownissa. Nyt Halloweentownissa on valloillaan pahuus, jonka pystyvät vain Cromwellin noidat pysäyttämään.
Halloweentown on selvästi lapsille osoitettu elokuva ja tuskin moni aikuisiällä sen ensimmäistä kertaa näkevä osaa arvostaa sitä. Itse näin tämän ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen alussa ja vaikka en ollutkaan enää ihan lapsi, innostuin siitä. Syynä oli ihan vaan se, että halloweenilla on iso paikka sydämessäni ja ajatus tuollaisesta halloween-kaupungista on ihan mahtava. Kivaa vaihtelua on myös halloweenista tehty ei-kauhuleffa, vaikka saatan myös ihan vähän pitää kauhustakin... Halloweentownin näyttelijät ovat ihan hyviä, lapsetkin osaavat asiansa ja tarina on kiva. Suurin osa kauhuhahmoista ja tehosteista on aika tökerön näköisiä, mutta kyseessä on tosiaan ihan (90-luvun) tv-elokuva, joten ei ehkä voi odottaakaan tämän ihmeellisempiä. En ehkä kuitenkaan suosittelisi Halloweentownia kuin lapsille ja muille kaltaisilleni halloweeniin hurahtaneille. Valitettavasti alla oleva traileri on huonoa laatua, mutta itse leffa on hyvällä laadulla kokonaisuudessaan nähtävillä Disneyn toimesta täällä!
_________
Monenlaisia elokuvia tässä putken aikana tulikin katseltua. Leffavalinnat tein täysin oman fiiliksen mukaan ja jotkut teemat saattoivat toistua vahingossa. Nämä viikot oli kiireisiä ja välillä piti nipistää muutenkin vähäisistä yöunista pari tuntia, että ehti katsoa sen yhden leffan päivässä. Harvinaisen hyvin käytetyt tunnit kuitenkin, sillä paljon hyviä leffoja tuli katseltua! Seuraava leffaputki on luvassa sitten joulukuussa, kun on perinteisen joululeffailun aika.
Päivä 11 ja leffana Dracula (1958), joka on Hammer-yhtiön ensimmäinen Dracula-leffa. Jonathan Harker (John Van Eyssen) tulee vieraaksi kreivi Draculan (Christopher Lee) linnaan ja tällä on tavoitteenaan vihdoin päästä lopullisesta eroon Draculan hallitsemasta kauhun valtakunnasta. Harker joutuu kuitenkin Draculan uhriksi ja tätä etsimään linnaan saapuu Harkerin kirjeen saanut Van Helsing (Peter Cushing), joka yrittää saada Harkerin aloittaman tehtävän suoritetuksi.
Christopher Lee on, Bela Lugosin rinnalla toki, tunnetuimpia Draculan esittäjiä. Leen Dracula on ylväs ja charmikaskin, mutta oikeastaan vaan pelottava. Mahtipontisia musiikkeja ja valaistusta käytetään hyvin hyödyksi, kun kreivi Dracula astuu näkyville. Tämä elokuva on myös erittäin näyttävä, usein jää vain ihastelemaan miten hienolta kaikki näyttää. Siinä on upea värimaailma (tämähän on ensimmäinen värillinen Dracula-leffa koskaan) ja tyylikkäät lavasteet, hieno tunnelma musiikkeineen ja aikaansa nähden ihan vaikuttavia tehosteitakin. Tämä Dracula ei noudata hirveän tarkasti Bram Stokerin romaania, vaan siinä on kierretty ja muutettu useita juttuja ihan säästösyistäkin. Se ei kuitenkaan juurikaan menoa häiritse ja Hammerin Dracula onkin ehdottomasti yksi parhaimpia vampyyrileffoja ikinä, suosittelen.
Huomenna tuleekin sitten halloween-leffaputken viimeinen leffa ja se onkin tyyliltään aika erilainen leffa kuin aiemmat!
Päivä kymmenen ja elokuvana kanadalainen Les 7 jours du talion / 7 Days (2010). Kun Bruno Hamel (Claude Legault) löytää 8-vuotiaan tyttärensä kuolleena ja raiskattuna puistosta, ei tämä enää pysty jatkamaan elämäänsä normaalisti. Bruno kaappaa ja vangitsee syyllisen miehen salaiseen mökkiin kiduttaakseen miestä seitsemän päivän ajan, tyttärensä syntymäpäivään asti.
En erityisemmin välitä kidutusleffoista, sillä ne on usein tylsiä. Joku makaa sidottuna ja joku toinen tökkii, napsii ja saksii. Boooring. Kun on nähnyt muutamankin kidutusleffan, ei ne enää oikein jaksa kunnolla innostaa, ellei siihen ole keksitty jotain uutta ja mielenkiintoista. Tässä leffassa yritystä oli siinä, että kidutettava henkilö olikin se paha tyyppi. Lisäksi sitä varsinaista kidutusta näytettiin oikeastaan aika vähän ja keskityttiin enemmän isän kasvavaan ahdistukseen ja samalla myös poliisien etsintäoperaatioihin. Pakko silti sanoa, että tämä - kaikkialla hehkutettu elokuva - oli vähän tylsä. Syytän osaksi myös tämänkertaista hyvin levotonta ja keskittymätöntä katselutyyliäni (hyvä että ehdin yleensäkin katsoa), johon tällainen hidastempoisuus ei oikein sovellu. Jollain tavalla 7 Days tuntui kuitenkin niin nähdyltä, toki ne kidutusosiot olivat tuttua, mutta myös se isän viha ja poliisien suunnitelmat vaikuttivat hyvin kolutuilta. Ihan vastaavaa yhdistelmää mieleeni ei tule, mutta kuolleen lapsen vanhemman kosto on kuitenkin melko käytetty aihe. Juuri nyt tylsistyttää ajatuskin, mutta tahdon antaa tälle leffalle kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden.
Yhdeksäs päivä ja leffana Fright Night (1985). Teini-ikäisen Charleyn (William Ragsdale) naapuritaloon muuttaa oudon oloinen mies ruumisarkku mukanaan. Charley on varma, että uusi naapuri Jerry Dandrige (Chris Sarandon) on vampyyri ja hän itse on seuraava uhri. Kun kukaan ei tunnu uskovan Charleyta, etsiikin hän käsiinsä idolinsa Peter Vincentin (Roddy McDowall), joka näyttelee elokuvissa vampyyrintappajaa.
Olen katsellut Fright Nightin viimeksi joskus lapsena, enkä oikein muistanut tästä enää mitään. Paitsi sen, että siinä oli vampyyreja. Muistelin leffan olevan pelottavampi, enkä ihan muistanut kuinka hauska tämä on. (Toki tämä saattoi ollakin lapsen silmin pelottavampi, eikä vitsejä ja viittauksia silloin tajunnut samalla tavalla.) Vampyyrintappaajaa näyttelevän Roddy McDowallin ilmeet, vampyyrien ulkomuoto ja lukuiset hauskat repliikit saivat nyt ihan hyvin repeilemään. Fright Nightissa pidetään myös tiukasti kiinni vanhoista vampyyriuskomuksista: vampyyrit eivät
esimerkiksi siedä ristejä tai vihkivettä, ne nukkuvat päivisin ruumisarkuissa ja peilistä ei näy niiden kuvajaista. En aloita nyt keskustelua siitä kuinka tarpeellista se on, mutta tulipahan huomattua. Onneksi tuli katseltua tämä pitkästä aikaa, Fright Night on tosiaan hauskaa katsottavaa ja siinä on kivoja kauhuviittauksia. Niin ja saanko taas kommentoida, kuten lähes jokaisesta 80-luvulla tehdystä elokuvasta, että myös tämä on ihanan kasari.
Kahdeksannen päivän leffavalintani oli Idle Hands (1999). Anton (Devon Sawa) on patalaiska teini, joka mieluiten kuluttaa päivänsä polttamalla pilveä kavereiden kanssa. Anton löytää kuitenkin halloweenina vanhempansa murhattuna ja epäilykset johtavatkin Antoniin itseesä - tai itseasiassa vain tämän käteen! Käsi on riivattu, eikä Anton pysty hallitsemaan sitä. Käden tapettua lisäksi vielä Antonin parhaat ystävät, jotka sitten nousevat kuolleista, on aika tehdä suunnitelma miten riivatusta kädestä pääsee eroon.
Idle Hands on älyttömän hauska leffa, jossa on melko sekopäinen idea, juoni ja toteutus. Olen nähnyt tämän valehtelematta kymmeniä kertoja, enkä ole kyllästynyt. Kyseenalaistan huumorintajuni aina tällaisten leffojen jälkeen, mutta ei voi mitään, Idle Handsin typerähkö verenroiskeinen huumori vaan uppoaa vuosi toisensa jälkeen. Verta, väkivaltaa ja irronneita ruumiinosia tästä ei puutukaan, vaikka kyseessä onkin hyvin komediallista kauhua. Ja pakko muuten antaa jälleen myös erityismaininta loistaville musiikeille. Idle Hands on hyvä ja viihdyttävä halloween-leffa katsottavaksi vaikka vähän isommallakin porukalla.
