Keikka päivässä, viikonloput vapaata.

Pääsiäisen kotimaisista elokuvista ensimmäinen sai olla Aleksi Salmenperän ohjaama Miehen työ (2007). Juha (Tommi Korpela) on menettänyt työpaikkansa, eikä halua tämän paljastuvan perheelleen. Mies perustaa treffisivustolle profiilin, jossa tämä tarjoaa naisille seuraansa maksua vastaan. Juhan kuskina toimii tämän taksia ajava ystävä Olli (Jani Volanen). Helpolta kuulostanut työ käy kuitenkin henkisesti raskaaksi, sillä se täytyy pitää perheeltä salassa ja asikkaaksi saattaa osua minkälainen tapaus tahansa.

Tämä Miehen työ oli minulle ihan uusi tuttavuus, sillä en muista kuulleenikaan tästä. Voin myöntää, että suomalaisten elokuvien julkaisua tulee seurattua muutenkin todella heikosti ja monet mahdollisesti hyvätkin leffat on mennyt ihan ohi. Yksi asia mikä vaikuttaa siihen, miksi jätän monet kotimaiset katsomatta, on niiden trailerit. Miksi suomalaisten elokuvien trailereista täytyy aina tehdä niin koomisia ja kerätä niihin vaan niitä heikkoja vitsejä? Tämänkin luulin trailerin perusteella olevan (huono) komedia, vaikka kyseessä on oikeasti aika vakavasävyinen draamaelokuva. Ja näin ollen Miehen työ olikin varsin positiivinen yllätys kaikessa ahdistavuudessaan! Parasta elokuvassa on ehdottomasti pääosaa esittävä Korpela, mikä ei oikeastaan yllättänyt, sillä mies on kyllä näyttänyt taitonsa lukuisissa muissakin rooleissaan (aina sieltä Studio Julmahuvista lähtien). Tämän kärsiviltä kasvoilta käy hyvin ilmi Juhan tuntemukset; häpeä, ahdistus, suru. Leffa ei missään nimessä ollut helppoa katseltavaa, se oli paikoitellen aika ahdistavakin - myös katsojalle. Siinä ei kaunisteltu mitään, mutta se ei kuitenkaan onneksi sortunut liikaan seksin tai alastomuuden näyttämiseen, sillä se ei kuitenkaan ollut tarinan pointti. Miehen täytyy ylpeänä elättää perheensä, vaati se sitten minkälaisia tekoja tahansa. Tämä elokuva nosti jälleen Korpelaa minun silmissäni yhä korkeammalle parhaiden suomalaisnäyttelijöiden listalla, mutta myös taksikuski Ollia näytellyt Volanen oli oikein uskottava roolissaan. Miehen työ on varsin hyvä elokuva kotimaiseksi draamaksi.

Movie Monday #85 - Paras kotimainen

Tällä viikolla Movie Monday utelee, että mikä on paras kotimainen elokuva. Tämä on yllättävän hankala kysymys, sillä en vieläkään monen päivän pohtimisen jälkeen ole keksinyt vastausta! Katson valitettavan vähän suomalaista elokuvaa, mutta mieleeni tulee kyllä lukuisia hyviä suomalaisia elokuvia. En kuitenkaan koe minkään olevan erityisesti ylitse muiden. Lapsuuden suosikeista Suomisen perheet, Pekka Puupäät ja Uunot ovat yhä aika kovia. Nuoruuden suosikeista Sairaan kaunis maailma ja Pitkä kuuma kesä ovat yhä omalla tavallaan hyviä. Uudemmista leffoista olen pitänyt erityisesti jouluisista pätkistä kuten Rare Exports ja Joulutarina. Muita maininnan arvoisia elokuvia on tietysti Tuntematon sotilas, Valkoinen peura, Sauna, Käpy selän alla... Valitettavasti suomalaisista elokuvista löytyy myös erittäin paljon aikamoista sontaa (kuten löytyy muidenkin maiden elokuvien joukosta), jonka vuoksi harvoin innostun uusista suomalaisista elokuvista.  Mutta niin, parasta kysyttiin. En tiedä! Pahoittelen.

Mutta haasteesta innoistuneena otin tämän vuoden pääsiäisputken teemaksi kotimaisen elokuvan! Eli katson ja arvostelen neljä suomalaista elokuvaa tässä pääsiäisen aikana, alkaen tänään (toim.huom. kaikki arvostelut eivät välttämättä ilmesty pääsiäisen aikana).

Right now I wanna sleep. I just want to sleep.

The Machinist (2004) on Brad Andersonin ohjaama elokuva tehtaalla koneenkäyttäjänä työskentelevästä Trevor Reznikista (Christian Bale). Trevor ei ole saanut nukuttua kokonaiseen vuoteen, mutta on jatkuvasti väsynyt ja laihtunut lähes olemattomiin. Tällä alkaa olla sekä fyysisesti että psyykkisesti rajuja oireita insomniastaan johtuen. Trevor on alkanut törmätä kaikkialla mieheen, jota kukaan muu ei ole nähnyt ja Trevorin kotiin on alkanut ilmestyä kummallisia lappuja. Trevorin elämästä alkaa tulla painajaismaista kun tällä on tunne, että tätä vainotaan ja samalla miehen todellisuudentaju alkaa pahasti hämärtyä.

Laitoin tämän elokuvan pyörimään keskellä yötä kärsiessäni unettomasta yöstä tietämättä sen enempää mistä koko elokuva kertoo. Olin vain nähnyt Bale-aiheisen henkilödokumentin, jossa kerrottiin Balen roolia varten tekemästä huimasta painonpudotuksesta (melkein -30 kg normaalipainoiselta mieheltä!) ja kiinnostuin näkemään kyseisen elokuvan. No tämä The Machinisthan tosiaan kertoo insomniasta kärsivästä miehestä, joka oli siis aika osuva sattuma yölliseen olotilaani nähden. Ilmeisesti osittain siitä johtuen pitkästä aikaa sain elokuva sai minulle aikaan kaipaamani pelkotilan! Olen jo pitkään harmitellut, kun elokuvat eivät enää onnistu pelottamaan ja vaikka The Machinist ei varsinaisesti olekaan mikään kauhuelokuva, oli tässä elokuvassa jotain hyvin karmivaa. Muutenkin koen elokuvissa pelottavimmiksi jutuiksi mielenterveysongelmat ja nimenomaan silloin, kun keskeinen henkilö alkaa pikkuhiljaa epäillä omaa itseään ja mielenterveyttään. Ehkä se mikä minulle on täysin todellista, ei olekaan muille? Hyi. Esimerkiksi Kaunis mieli, Memento ja Black Swan ovat saaneet ensimmäisellä katselukerralla minulle aikaan kylmät väreet ja samoin tämä Machinist piti koko ajan yllä sellaista pientä todellista jännitystä. Ihan jo Trevorin fyysinen olemus yhdistettynä tämän omaan hämmennykseen ja pelkoon toi oman karmivuutensa elokuvan tunnelmaan.

Olen pitänyt Balea aiemminkin varsin pätevänä näyttelijänä, mutta tässä elokuvassa Bale tekee todella erinomaisen roolisuorituksen. Ihan jo se, että mies pudotti roolia varten painonsa sairaalloisen alhaiseksi, kertoo jotain tämän sitoutumisesta rooliinsa. Bale tuntuukin olevan lähes pelottavan syvällä roolihahmossaan, joka olikin vaikuttavaa katseltavaa. Elokuvassa tehtiin hyvin varhaisessa vaiheessa selväksi se, että osa tarinasta oli Trevorin harhoja - tällä ei siis edes pyritty yllättämään katsojaa, vaan sillä tiedolla nimenomaan leikiteltiin alusta asti. Se mikä sitten tarkalleen oli muidenkin todellisuutta paljastettiin katsojallekin vasta loppumetreillä. Vaikka nämä hämmentävyydet ja lopun paljastukset olivatkin erittäin näppäriä, mielestäni The Machinistin parasta antia, Balen roolisuorituksen lisäksi, oli elokuvan tunnelma. Tunnelma siinä oli koko ajan onnistuneen synkkä ja ahdistava, joka toimi erinomaisesti ja jota tehostivat elokuvan upeat musiikit. Hitaasti etenevä elokuva pitää tiukasti otteessaan koko kestonsa ajan ja se jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa sen päätyttyäkin. (Hyvästi viimeisetkin toiveet nukahtamisesta.) The Machinist on ehdottomasti yksi parhaista katselemistani elokuvista vähään aikaan. Tiedän olevani jälleen kerraan pahasti myöhässä tämän kanssa, mutta suosittelen kuitenkin suuresti psykologisten trillereiden ystäville!

Kuvat: listal.com

Movie Monday #84 - Elämäni asu

Tällä viikolla Movie Monday kyselee elokuvassa näkyneestä erityisen hienosta vaatetyylistä. Vastasin siihen aiempaan asuaiheiseen haasteeseen sellaisen vaikuttajan, joka ihastutti nuorempaa minua tyylillään ja vaikutti omaan pukeutumiseenkin tuolloin. Nyt haluan vastata oikeastaan vain yhden ihastuttavan asun, sillä enempää tämän hahmon tyylistä ei elokuvassa päästä oikein näkemään. Mutta tämä asu taipuu moneen!

Kyseessä on siis Grand High Witchin upea mekko elokuvassa Kuka pelkää noitia (1990)! Mekko on oikeastaan vain ihan perustyylikäs pikkumusta, mutta sen hienous piilee tuossa viittamaisessa takaosassa.  Tuo viitta tosiaan on ihan kiinteä osa tämän ylinoidan mekkoa ja sen voi joko antaa roikkua pyrstönä mekossa, nostaa hupuksi pään yli tai pitää harteilla. Mustan ja violetin yhdistelmä toimii erinomaisesti ja tässä voi itse säädellä kuinka paljon violettia haluaa näkyviin. Mekko on kyllä vähän noitamainen, mutta se ei kuitenkaan ole liian naamiaisasumainen. Viimeksi kyseistä elokuvaa katsoessani keskityinkin lähinnä seuraamaan miten upea asu Hustonilla on, voisin erittäin mielelläni pienillä muutoksilla ottaa tuollaisen vaatekaappiini! Valitettavasti tästä oli todella vaikea löytää kunnollisia kuvia, mutta allaolevista saa vähän selkoa miltä mekko näyttää eri tavalla käytettynä.

Everybody's screaming. They're smiling. And that's the whole point. This is what I live for.

The American Scream (2012) on Michael Stephensonin dokumenttielokuva Massachusettsin Fairhavenin kotitekoisista halloweenia varten rakennetuista kauhutaloista. Dokumentissa seurataan kolmea aikuista miestä, jotka perheineen valmistautuu koko vuoden ajan lokakuun lopussa juhlittavaa halloweenia ja kauhutalojaan varten. Victor haluaa kaiken olevan täydellistä ja haaveilee pyörittävänsä ammattimaista kauhutaloa, Manny sanoo tekevänsä kaiken vain pitääkseen hauskaa ja Matt askartelee kaikenlaista vanhan isänsä avustuksella. Dokumentti seuraa miesten rakennuspuuhia alkaen siitä, kun halloweeniin on 30 päivää aikaa. 

The American Scream oli todella mielenkiintoinen dokumentti tällaiselle katsojalle, joka on itsekin järjestänyt yli kymmenenä halloweenina kauhutalon Suomen olosuhteissa. Monelle tämä dokumentti saattaa saada aikaan jälleen niitä hulluja nuo amerikkalaiset -ajatuksia, mutta itse ymmärsin näitä tyyppejä erittäin hyvin. Ihan fiksun oloinen kaveri, aviomies ja kahden lapsen isä, Victor tirauttaa kyyneliä siitä, kuinka hienosti kaikki järjestelyt ja pelottelut meni - ja toteaa, että this is what I live for. Kertonee jotain tästä katsojasta kun olin itsekin melkein tippa linssissä. Jos asuisin itse moisessa yhteisössä, jossa on ihan ok vetää oma piha hautausmaaksi kerran vuodessa, todellakin tekisin niin. (Laitoimme muuten kerran 2000-luvun alussa halloweenina kotipihan tammeen roikkumaan hirtetyn miehen ja mietimme kuinka monta ilmoitusta naapurin mummot tekevät siitä. Suomessa kun halloween ei ainakaan tuolloin ollut vielä kovinkaan tuttu juttu.) Tämä dokumentti ei kuitenkaan käsittele pinnallisesti vain kurpitsajuhlan järjestämisen riemua, vaan siinä päästään enemmän myös näiden miesten pään sisälle ja nähdään, kuinka se järjestäminen ei tosiaan ole pelkkää hauskuutta. Selviää mm. että Victor ei saanut lapsena uskonnollisten vanhempiensa takia juhlia edes synttäreitä tai joulua, halloweeninakin tämä joutui vain katselemaan ikkunasta muiden lasten riemua. Matt taas asuu yhä isänsä elättämänä, vaikka onkin aikuinen mies, mutta hieman yksinkertaisen oloinen. Isän terveys reistailee, mutta Matt komentaa tätä tekemään "työnsä" paremmin. Kaikki riitelevät läheistensä kanssa järjestelyiden lomassa, mutta silti perhe seisoo koko ajan näiden takana. American Scream on siis mielenkiintoinen dokumentti miehistä, joilla on omanlaisensa intohimo ja heidän perheistä, jotka tukevat näiden intohimoa sataprosenttisesti. Suosittelen katsomaan vaikka ei jakaisikaan tätä samaa mielenkiinnon kohdetta, mutta mikäli kauhutalot ja halloween kiinnostaa, niin suosittelen katsomaan sitäkin suuremmalla syyllä.

Kuva: chillertv.com

Do you already regret your little escape? In fact, I'm thankful for it, because now... I know definitely you are the middle piece!

The Human Centipede (First Sequence) (2009) on alankomaalainen Tom Sixin ohjaama kauhuelokuva. Amerikkalaiset Lindsay (Ashley C. Williams) ja Jenny (Ashlynn Yennie) ovat lomalla Saksassa, kun yhtäkkiä heidän autonsa hajoaa keskellä yötä maaseudulla. He juoksevat sateessa kolkuttelemaan läheltä löytyneen talon oveen, jonka avaa tohtori Heiter (Dieter Laser). Omituisen oloinen mies pyytää tytöt sisälle, mutta huumaa ja vangitsee heidät kellariinsa. Heiterin kellarista löytyy kunnon kirurgisen sairaalan välineet ja tytöistä tulee nyt osa miehen hirvittävää suunnitelmaa, suunnitelmaa luoda ihmistuhatjalkainen.

Kerron alkuun pienen taustatarinan. Tämä The Human Centipede oli näytillä Night Visionsin leffayössä vuonna 2009, mutta olin valinnut toisessa salissa näytettävän leffan katseluun. Jälkikäteen kaikkialla kohistiin vain tästä leffasta ja kirosin, kuinka olin missannut sen. Seuraavana vuonna ohjelmistossa oli A Serbian Film (2010), josta alettiin jo etukäteen puhua, kuinka se on tämän vuoden Human Centipede ja vastenmielisin elokuva ikinä. Valitsinkin sen sitten tietysti katseltavien joukkoon, ettei taas kävisi nolosti valintojen suhteen. Se oli varsin onnistunut elokuva ja joo, se oli aikalailla vastenmielisin elokuva ikinä, enkä ole koskaan suositellut sitä kenellekään. (Ja silti moni on sen katsonut minun takia - juuri siksi, koska olen sanonut, etten suosittele sitä kenellekään. En ihan oikeasti suosittele, uskokaa hyvällä!) Tämän jälkeen odotukseni Human Centipedea kohtaan nousikin entisestään ja jostain syystä vasta nyt, melkein neljä vuotta myöhemmin, sain sen katsotuksi! Ja petyin. Vastenmielisin elokuva ikinä? Olihan tässä hyvin vastenmielinen idea, mutta kuulemaani hehkutukseen nähden sen osuus oli hyvin vähäistä. Ei kuitenkaan ymmärretä väärin, en erityisemmin nauti äärimmäisen vastenmielisistä elokuvista, mutta jos leffan mainostetaan olevan iljettävin elokuva ikinä, niin totta kai petyn, jos se ei olekaan sellainen. Samoin jos komedian sanotaan olevan hauskin ikinä ja se naurattaakin vain keskiverron komedian verran.

The Human Centipede onnistuu kuitenkin olemaan paikoitellen aika jännittävä ja on siinä ne iljettävätkin hetket. Tohtorin suunnitelma oli myös tavallaan aika kiinnostava kaikessa kamaluudessaan, varsinkin kun se oli tosiaan 100 % medically accurate, jonka Six oli varmistanut ihan oikealta kirurgilta. Parasta elokuvassa on ehdottomasti tuo hullu tiedemies, tohtori Heiter, joka on hyvin mielenvikaisen ja karmivan oloinen tyyppi. Näyttelijä Dieter Laser onkin todella erinomainen rooliinsa, sillä Heiterin piti olla täysin hullu, mutta kuitenkin samalla äärimmäisen fiksu hyvin vinksahtaneella tavalla. Leffassa oli siis kekseliäs idea ja onnistunut pahis. Se missä tässä tavallaan mentiin sitten vikaan, oli se, että tämä jäi aika perinteiseksi kauhuelokuvaksi, jossa pahis jahtaa kirkuvia (käsittämättömän typeriä ratkaisuja tekeviä) nuoria naisia. Aika iso osa elokuvasta nimittäin oli juuri sitä jahtaamista, jonka jälkeen päästiin käsiksi niihin karmeuksiin, joista lopulta aika iso osa jätettiin ihan mielikuvituksen varaan. Tämä jättää mielestäni koko elokuvan kohderyhmän vähän avoimeksi, sillä ihan peruskatsojalle leffan idea voi olla vähän liian inhottava, mutta jotain todella ennennäkemätöntä kamaluutta katsomaan tulleille leffa taas jää vähän latteaksi. Jos tarkoituksena on järkyttää, niin järkytetään sitten kunnolla!

Kuvat: listal.com

Movie Monday #83 - Disney-prinsessat

Tällä viikolla Movie Monday kyselee suosikkia Disneyn prinsessoista. En voi vastata tähän kuin lapsuuden suosikkini Bellen. Mielestäni tällä oli kaunein ääni, kauneimman väriset hiukset, kauneimmat silmät, kaunein mekko ja niin edelleen. Voi olla joo, mutta tämä myös on erittäin hyväsydäminen, järkevä ja rohkeakin tyttö.

After all, you cannot know the strength of your faith until it is tested.

Life of Pi (2012) on Ang Leen ohjaama, Yann Martelin kirjaan perustuva elokuva. Pi (Suraj Sharma)  on meriteitse matkalla perheensä ja heidän eläintarhan eläimien kanssa Intiasta Amerikkaan. Laiva kuitenkin haaksirikkoutuu ja Pi selviää parin eläimen kanssa pienelle pelastusveneelle. Lopulta nuori Pi on kahden vaarallisen ja aggressiivisen bengalintiikerin kanssa pienessä veneessä keskellä aavaa merta.

Tämä Piin elämä oli Oscar-ehdokkaana peräti 11 kategoriasta ja voittikin sitten neljä pystiä, joista yksi oli Ang Leelle parhaasta ohjauksesta. Nyt elokuvan nähtyäni voin varmuudella todeta, että ainakin ne ansaitut palkinnot tulivat tälle ihan syystä. Life of Pi oli elämys, se ei ollut pelkkä elokuva, vaan todellakin hieno elämys. Se näytti kerrassaan upealta, onneksi menin vielä katsomaan tämän elokuvateatterissa, sillä se 3D toi elokuvaan todella vaikuttavan lisän. Tarina tässä oli todella kaunis ja koskettava, ja vaikka en kirjaa olekaan lukenut, niin uskaltaisin väittää, että sen tarina on tuotu hienosti myös elokuvamuotoon. Olin elokuvan aikana monta kertaa pala kurkussa, sillä eläimet saavat minut herkistymään elokuvissa (toisin kuin ihmiset, heh) ja tässä oli monta aika koskettavaa kohtaa liittyen tuohon tiikeriin. Koko tarina ei kuitenkaan ole vain sitä ihmisen, eläimen ja meren kohtaamisen seuraamista, vaan teemana on myös nuoren Pin pohdinnot esimerkiksi eri uskonnoista, joista tämä on poiminut aatteita elämäänsä. Elokuvassa oli myös upea värimaailma ja meri oli saatu samalla äärimmäisen kiehtovaksi ja pelottavaksikin. Sellaisena minä sen koenkin, laivalla ollessa tykkään tuijotella kannelta merelle, mutta olisi ihan kamalaa itse joutua sinne meren armoille. Elokuvassa meri pitikin sisällään melkoisia ihmeellisyyksiä, joten tämäkin puoli oli siis erinomaisesti toteutettu! En keksi tästä elokuvasta mitään huonoa sanottavaa ja suosittelen sitä kaikille - niin ja mikäli vain mahdollista, niin katsomaan sen vielä elokuvateatterissa 3D-lasit päässä. Tosin Life of Pi näyttää varmasti hienolta myös omalta tv-ruudulta, eikä se sen taianomainen tarina ainakaan katoa  mihinkään.

Life of Pi tuli itseasiassa katsottua vähän erikoisemmissa olosuhteissa, näin nimittäin tämän Pii elun, Tallinnassa sijaitsevassa Solaris Kino -elokuvateatterissa. (Oli kivaa seilata merellä elokuvan jälkeen!) Tämä oli siis ensimmäinen visiittini virolaiseen leffateatteriin ja mielestäni on aina hauskaa eri maiden elokuvateattereissa tarkkailla paikallisten elokuvakäyttäytymistä. Suomessa ollaan hyvin rauhallisesti elokuvan aikana verrattuna moniin muihin maihin, mutta niin näemmä ollaan Virossakin. Salissa nimittäin vallitsi aivan täydellinen hiljaisuus heti kun mainokset päättyivät! Vaikka elokuvassa oli monia vähän hiljaisempia kohtauksia, ei mistään kuulunut edes minkäänlaista popcornin rouskutusta tai karkkipussin rapinaa. Toki kyseessä oli arki-ilta pienessä salissa, mutta silti se hiljaisuus oli melkein hämmentävä. Hinnat ainakin tässä teatterissa olivat huomattavasti Suomen teattereita edullisempia, arki-iltana Suomessa 3D-lippu on noin 13 €, Tallinnan Solaris Kinossa lippu oli 7 € ja jo 12 eurolla olisi saanut Elamus Maximus 3D -lipun, johon sisältyy popcornit, juoma sekä karkkipussi. Virossa siis elokuvat onneksi näytetään alkuperäiskielellä ja alareunassa kulkevat tekstitykset viroksi ja venäjäksi. Itse olen kyllä tottunut katsomaan leffoja myös ilman tekstityksiä, mutta tähän toi vähän lisähaastetta olla välittämättä niistä tekstityksistä ja erityisesti olla huvittumatta vironkielisistä ilmaisusta. Solariksen 3D-lasit olivat myös ihan miellyttävän tuntuiset päässä, saattoivat jopa olla samaiset, joita Finnkinolla on nykyään käytössä. Voin siis ihan suositella vierailua Solaris Kinoon jos on Tallinnassa käymässä. Ikävä kyllä sinne ei saanut Suomesta käsin hankittua lippuja, joten kannattaa käydä ajoissa paikan päällä ostamassa liput mikäli haluaa hyville paikoille.

Kuvat: listal.com

Helmikuu 2013

Helmikuussa katsotut:

Rest Stop (2006) 

Pidin tätä ihan hyvänä 2000-luvun teinikauhuleffana, mutta kun kuvioihin ilmestyi huonosti näyttelevä poliisi, muuttui leffa lähinnä epäonnistuneeksi kauhukomediaksi. Tosin tämän heittämä "You missed!" huvitti aika lailla älyttömyydellään. (Ja samalla ärsytti, sillä leffassa ei tuota ennen ollut niin selvää komediapuolta.) **

Bridget Jones: The Edge of a Reason (2004)

Arvostelu täällä *
 
Bridget Jones's Diary (2001) 

Arvostelu täällä ***
 
Devil's Diary (2007) 

Tykkäsin tästä! Kyseessä on ihan tv-elokuva, joka tietysti myös näkyy jäljessä, mutta vähän yllättävästi pidin tätä oikeasti hyvänä teinikauhupätkänä. Mielenkiintoinen tarina ja kekseliäitä juonenkäänteitä. Toi vähän mieleeni Carrie kakkosen, joten saattaa olla, että olen aika yksin mielipiteeni kanssa. ***
 
Casper (1995) 

Vanha kunnon Casper. Tykkäsin leffasta erittäin paljon lapsena ja pidän vieläkin. Pisteitä hyvistä näyttelijöistä, komeasta kartanosta ja ihan hauskasta tarinastakin. ***
 
Drive (2011) 

Vuonna 2011 kirjoitettu arvostelu täällä ****
 
Black Swan (2010) 

Vuonna 2011 kirjoitettu arvostelu täällä *****
 
Dr. No (1962)

Arvostelu täällä ***
 
Sorority Wars (2009)

Hyvin perus tv-teinileffa, josta ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä sanottavaa. Ei kuitenkaan laaduttomimmasta päästä, josta kielii myös muutamat tunnetut näyttelijät. Jenkkilän kampuselämä kiinnostaa ja tässä sitä ainakin näkee.  **

Tuff Turf (1985)

Tykkäsin, kiva yhdistelmä kasaritunnelmaista teinileffaa ja toimintaakin. Oli myös jännää yllättäen bongata itsensä Jim Carroll esiintymässä musiikkitapahtumassa! ***

Django Unchained (2012)

Arvostelu täällä **** (Sanoin arvostelussa elokuvan olleen viiden tähden arvoinen, mutta nyt näemmä aloin pihistelemään tähdistä. Neljä ja puoli.)

1408 (2007) 

Ihan pätevä kauhuelokuva, en tosin pidä Cusackin näyttelemisestä tässäkään, mutta jollakin tapaa tämä kuitenkin on juuri sopiva rooliinsa. Leffassa on paljon hyvää jännitystä ja säikäyttelyäkin. ***

Inventing the Abbots (1997)

Tämä on onnistunut ja lämmin draamaelokuva, jossa on kasapäin taitavia näyttelijöitä. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 50-luvulle, oli tässä sitä selvää ysärin tuntuakin. Tykkäsin. ***

Cry-Baby (1990) 

Cry-Baby oli nuorempana yksi suosikeistani ja onhan se yhä kova. Siinä on mahtavat hahmot ja huvittava kerrontatyyli. Hauska teinimusikaaleja parodioiva musikaali. ***

It is a truth universally acknowledged that when one part of your life starts going okay, another falls spectacularly to pieces.

Bridget Jones's Diary (2001) on Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva. Brittiläinen Bridget Jones (Renée Zellweger) on kolmekymppinen ja kyllästynyt sinkkuelämäänsä. Hän haluaa lopettaa tupakoinnin, pudottaa painoa ja löytää elämänsä miehen. Bridget flirttailee ja säätää pomonsa Daniel Cleaverin (Hugh Grant) kanssa, mutta tästä ei tunnu koskaan tulevan mitään vakavampaa. Nainen tutustetaan myös perhetuttuun Mark Darcyyn (Colin Firth), mutta he inhoavat toisiaan heti ensitapaamisella. Elokuvan jatko-osassa Bridget Jones: The Edge of a Reason (2004) Bridget on vakiintunut, mutta on yhä epävarma itsestään ja saa parisuhteen kriisiin omalla epäluuloisuudellaan.

Blogiini päädytään nykyään yhä useammin hakusanoilla romanttinen komedia, joka hieman huvittaa minua. Ne, jotka todella haluavat katsoa romanttisia komedioita, lukisivat niistä varmaankin mielummin jostain muualta. No mutta, minäkin katselisin mielummin jotain muuta kun romanttisia komedioita, joten täysin loogisesti nyt sitten taas kirjoitan niistä. Bridget Jonesit tulivat itselleni tutuiksi alun perin kirjojen kautta. Luin ensimmäisen kirjan jo 90-luvun puolella, ennen kuin ensimmäistä elokuvaa oli edes suunniteltu. Tykkäsin kirjasta, vaikka sen aihe olikin aika kaukainen ala-asteikäiselle lapselle. Päiväkirjamuotoinen kirjoitustyyli ja sen huumori iski kuitenkin minuun harvinaisen hyvin, puhumattakaan erittäin onnistuneesti kirjoitetusta päähenkilöstä. Kun elokuva sitten joitakin vuosia myöhemmin ilmestyi, oli kaikista jännintä tietysti se, että millainen näyttelijä Bridgetin rooliin on nyt sitten saatu. Suureksi yllätykseksi tähän ei tarvinnutkaan pettyä, jenkkinäyttelijätär Renée Zellweger (muutaman kilon painon nostamisen ja brittiaksentin jälkeen) todella on Bridget Jones.

Bridget Jones - Elämäni sinkkuna on mielestäni hyvin onnistunut romanttinen komedia, jopa minä pidän siitä suurimmaksi osaksi. Parasta antia elokuvassa on kirjan tapaan erittäin onnistunut päähenkilö. Romanttisissa komedioissahan naiset ovat usein niitä vähän turhankin täydellisiä ihmisiä, mutta Bridget Jones on oikeastaan kaukana täydellisestä jatkuvine itsensä nolaamisineen, huonoine tapoineen sekä niiden muutamien ylimääräisten kilojen kanssa. Hahmoa ei kuitenkaan ole vedetty hirveästi yli (muistelisin, että kirjassa tämä oli vähän vähemmän koomisempi, mutta sen lukemisesta on niin kauan, että saatan muistaa väärinkin), tämä on lähinnä tavallinen nainen. Sekä Mark Darcy että Daniel Cleaver saavat minut lähinnä raivon partaalle, joka saattaa johtua myös siitä, että molemmat näyttelijät (Firth ja Grant) kuuluvat aika korkealle minua ärsyttävien näyttelijöiden listalla. Darcyn ja Cleaverin tosin kuuluukin ärsyttää, joten tämän voi laskea myös onnistumiseksi. Vaikka elokuvan tarina noudattaakin sitä aika perinteistä romcomien kaavaa - on vähän vaikeuksia mutta lopulta kaikki päättyy onnellisesti - niin se onnistuu olemaan näppärä ihan komedianakin. Päiväkirjamaisuus ei valitettavasti täysin siirry elokuvaan, joten tarina toimii paremmin kirjana. Mutta Bridget Jones's Diary on ihan hyvä elokuva romanttiseksi komediaksi!

Jatko-osa Bridget Jones - Elämä jatkuu on sitten taas oma juttunsa. Siinä missä ykkösosa on oikeasti onnistunut romanttinen komedia, on tämä kakkonen mielestäni aivan sietämättömän huono. Olin nähnyt tämän kerran aikasemmin ja muistelin, etten erityisemmin välittänyt siitä. Muistin väärin. Nyt nimittäin katselin tämän pienissä osissa neljän päivän aikana, sillä se oli aivan liian tuskallista katsottavaa yhteen putkeen. Bridget Jonesista itsestään on tullut ihan äärettömän rasittava ja leffan huumori on kerrassaan kökköistä. Muistaakseni kirjana kakkososa oli kuitenkin ihan hyvä, en tiedä mikä tässä sitten meni niin pahasti vikaan kirjaan nähden! En muista pelastiko kirjassa huonoa tarinaa sen hyvä kirjoitustapa, mutta elokuvassa tarina ei ainakaan toimi. Ja eniten minua tässä elokuvassa ärsyttää ihan jokainen hahmo, ne piirteet mitkä tekivät näistä ykkösessä vielä vähän hassuja tyyppejä, tekevät näistä kakkosessa kerrassaan naurettavia, erittäin huonolla tavalla. Bridget on yhtäkkiä vain tyhmä blondi kun aiemmin tämä oli ihan fiksun oloinen nainen, vaikkakin hieman sähläävä sellainen. Helposti pidettävästä hahmosta tuli lähinnä vastenmielinen. Bridget Jones: The Edge of a Reason on erittäin huono leffa jopa romanttiseksi komediaksi!

Kuvat:listal.com