Sep 26, 2014

You can't get rid of the Babadook!

Viimeinen katsomani Rakkautta & Anarkiaa -leffa oli australiainen kauhuelokuva The Babadook (2014). Amelia (Essie Davis) on yhä surun murtama miehensä kuoleman vuoksi, vaikka onnettomuudesta on kulunut jo lähes seitsemän vuotta. Murhetta aiheuttaa myös Amelian poika Robbie (Daniel Henshall), joka on jatkuvasti ongelmissa niin koulussa kuin kotona ja tämä vielä pelkää kuollakseen kotitalossa vaanivaa kamalaa mörköä. Eräänä päivänä iltasaduksi valikoituu kirjahyllystä löytynyt käsintehty kirja nimeltään Mister Babadook, joka kertookin juuri tällaisesta pelottavasta pimeydessä vaanivasta möröstä. Robbien pelot voimistuvat entisestään ja alkavat tarttua myös Ameliaan.


Pidin tästä The Babadookista erittäin paljon, siinä oli käytetty mielenkiintoisesti ideaa suoraan lastenkirjoista revitystä möröstä ja saatu siitä aikaiseksi toimiva kauhuelokuva, olematta kuitenkaan ihan perinteinen kummitustarina. Lapsille osoitetuissa kirjoissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa on usein aika pelottaviakin hahmoja, helppona esimerkkinä voi mainita vaikka Muumien Mörkö-hahmon, johon aika monilla taitaa liittyä pelkoja lapsuudesta. Näitä lastentarinoiden hahmoja useimmiten kuitenkin yhdistää se, että pelot niitä kohtaan on aika turhia. Tässä elokuvan kirjassa Mr. Babadookista kerrotaan hieman samaan tyyliin ensimmäisillä sivuilla, eikös tämä ole hullunkurisen näköinen otus. Pari sivua myöhemmin Babadookin kerrotaan kuitenkin olevan oikeasti vaarallinen, siitä ei voi päästä eroon ja mikään ei pelasta sinua siltä! Yhtäkkiä lapsen turhista peloista tuntuu tulevan vähän turhankin todellisia ja ne tarttuvat aikuiseenkin - ja sitten sitä ollaankin aika syvällä kauhuelokuvan uumenissa. Tässä elokuvassa oli hyvää karmivaa tunnelmaa alusta alkaen ja olin iloisesti yllättynyt kun itsellenikin tuli tämän aikana hieman sellaista jännityksen tunnetta, jota nykyään niin usein kaipaan kauhua katsellessani! Leffa on kuitenkin vielä paljon enemmän kuin se pintapuolin antaa näyttää ja sitä on syytä katsella tarkasti kaikkea havainnoiden ja miettien. Joistain kohdista olin sitä mieltä, että olisi tuon voinut tehdä paremminkin, mutta mitä enemmän mietin asiaa, niin sitä oikeammilta ja paremmilta elokuvan tekijöiden ratkaisut tuntuivat. En esimerkiksi oikein pitänyt elokuvan lopusta, mutta hetken sitä harmiteltuani ymmärsin miten hyvin sekin oikeastaan oli tehty. Äitiä näytellyt Essie Davis oli mielestäni erinomainen moniulotteisessa roolissaan ja samoin Daniel Henshall oli varsin pätevä pelokkaana pikkupoikana. The Babadook oli siis mielestäni oikein erinomainen kauhuelokuva, se oli nokkela ja siinä oli hyvää jännittävä tunnelma. Yksi parhaita viime vuosina ilmestyneitä kauhuelokuvia, suosittelen suuresti!

Sep 24, 2014

You can't wallow in grief forever, it will eat you up.

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla katsomistani elokuvista kolmas oli Málmhaus eli Metalhead (2013). On 80-luvun alku ja islantilaisella maatilalla asuva 12-vuotias Hera (Þorbjörg Helga Þorgilsdóttir) joutuu näkemään veljensä saavan surmansa kamalassa onnettomuudessa. Surun murtama tyttö ajautuu kuuntelemaan veljensä suosimia hevibändejä, alkaa pukeutua mustiin vaatteisiin ja tuntee vain suurta vihaa. Parikymppisenä nähtyään tv:ssä uutisia Norjan kirkonpolttajista alkaakin Hera kuunnella black metallia ja haaveilee itsekin muusikon urasta, mutta ei uskalla lähteä kotiseudultaan ja tämän käytös muuttuu entistäkin vihamielisemmäksi. Vanhemmilla ei meinaa enää riittää ymmärrys tämän toilailuille, mutta pienen yhteisön uusi pappi (Sveinn Ólafur Gunnarsson) yrittää tarjota tukeaan Heralle.


Olin menossa katsomaan tätä Metalheadia jo Espoo Cinéen, mutta silloin aikataulut eivät osuneet yhteen, joten olin todella iloinen huomatessani, että tämä oli mukana myös R&A:n ohjelmistossa. Tässä elokuvassa kiehtoi aikakausi mihin elokuva sijoittui ja erityisesti sen musiikit, jotka olivatkin tässä suuressa osassa. Näytöksessä oli vierailemassa elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja Ragnar Bragason, joka kertoi itse olevansa metallimusiikin suuri ystävä ja tällä oli vaikeuksia saada valituksi kaikista suosikkibiiseistään elokuvaan päätyviä musiikkeja. Oiva soundtrack elokuvassa olikin! Idea elokuvaan oli kuulemma lähtenyt ihan vain Bragasonin mielessä olevasta kuvasta, jossa oli metallistityttö lehmien keskellä ja tätä "kuvaa" elokuvassa nähtiinkin paljon, maatila lehmineen oli näkyvässä osassa tapahtumissa. Metalheadissa oli toimivien musiikkien lisäksi hyvin kiinnostava tarina ja taitavat näyttelijät. Ingvar Eggert Sigurðsson ja Halldóra Geirharðsdóttir tekivät vaikutuksen surun murtamina ja toivottomina Heran vanhempina, mutta Heraa näytellyt Helga ansaitsee erityismaininnan. Näyttelijällä kun ei ollut minkäänlaista metallitaustaa ennen elokuvaa, mutta tämä oli hyvin uskottavan oloinen roolissaan. Metalheadissa oli myös aika paljon huumoria ja osaksi se olikin erittäin hyvää sellaista (esimerkiksi osoitetut eroavaisuudet Heran ja muun maaseudun kirkossa käyvän yhteisön välillä naurattivat), mutta toisaalta taas esimerkiksi leffan loppupuolella kuvioihin ilmestynyt norjalaisbändi oli mielestäni aika huono vitsi. Onneksi tämä oli kuitenkin enemmänkin koskettava draamaelokuva. Jossain vaiheessa myös hieman pelkäsin, että tässä on taas tarina ahdistuneesta nuoresta, joka lopulta pääsee eroon siitä kamalasta raskaasta musiikista ja kaikki on taas hyvin. Onneksi kuitenkin elokuvan tekijä on itsekin metalhead, niin siihen ei tässä elokuvassa sentään sorruttu. En voi sanoa nähneeni montaakaan islantilaista elokuvaa, niin en osaa sanoa kuinka hyviä elokuvia sieltä suunnasta yleensä tulee, mutta ainakin Metalhead oli hyvin mielenkiintoinen ja onnistunut islantilainen elokuva!
 

So this is when you open up to me and build trust.

Toinen Rakkautta & Anarkiaa -festareilla katsomani elokuva oli vankilaan sijoittuva Starred Up (2013). Väkivaltainen 19-vuotias Eric Love (Jack O'Connell) päätyy vankilaan ja joutuu sielläkin jatkuvasti ongelmiin toisten vankien ja vartijoiden kanssa. Tämä on nuorimmasta päästä ja tuorein asukas, mutta aiheuttaa jo nyt pelkoa vanhemmissa asukeissa. Samaisessa vankilassa sattuu olemaan myös Ericin isä Neville (Ben Mendelsohn), joka yrittää hakata järkeä poikansa päähän. Toisaalta myös vankilan terapeutti Oliver () yrittää näyttää oikeaa suuntaa kapinoivalle pojalle.


Valitettavasti tätä brittiläistä elokuvakokemusta häiritsi hieman joidenkin näyttelijöiden todella vahva aksentti, jonka vuoksi toisinaan piti hieman arvuutella mistähän jossakin keskustelussa on oikein kyse. Ilmeisesti tämän vuoksi tässä näytöksessä olikin poikkeuksellisesti tekstitykset, mutta nekin vain ruotsiksi, joka ei kyllä hirveästi auttanut itseäni... Vankilaympäristön lisäksi suurin syy tähän elokuvavalintaan oli sen pääosan näyttelijä Jack O'Connell, joka esitti Skinsissä yhtä sarjan suosikkihahmoistani, Cookia. Starred Up todistikin vain lisää sitä, että O'Connell osaa vetää todella vakuuttavasti ongelmaisen pahan pojan roolin! Molempia hahmoja, tätä elokuvan Ericiä ja sarjan Cookia yhdistää myös se, että vaikka nämä jatkuvasti törttöilee idioottimaisuuksia, alkaa näitä kohtaan tuntea jotain suurta sympatiaa. Elokuvan näyttelijöistä O'Connellin lisäksi oli ilo seurata myös Meldelsohnin sekä Friendin vaikuttavia roolisuorituksia. Olin etukäteen lukenut, että Starred Up on todella raaka ja väkivaltainen elokuva, vankilaelokuva jollaista ei olla aiemmin nähty. Kyllä tässä olikin niitä raakoja kohtauksia, mutta ei tämä mielestäni ollut mitenkään ennennäkemättömän kauhistuttava ja odotinkin näkeväni jotain järkyttävämpää. Paikoitellen elokuva tuntui oikeastaan vähän pitkäveteiseltä, johon tosin saattoi osittain vaikuttaa se, etten aina meinannut pysyä keskusteluissa perässä. (Omaa hupia revin kuitenkin Ericin sukunimestä, koska olihan se nyt aika hellyyttävän kuuloista kun vartijat käskyttivät sanoen esim. "Follow me, Love".) Draamana Starred Up oli kuitenkin varsin onnistunut vahvoilla roolisuorituksilla varustettu elokuva.

Sep 23, 2014

Don't you wonder where she is, I mean, she's gotta be somewhere, right?

Kävin viikonloppuna istumassa neljän elokuvan näytöksissä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestareilla ja ensimmäinen niistä oli Gregg Arakin White Bird in a Blizzard (2014). Vuonna 1988 teini-ikäisen Katin (Shailene Woodley) äiti Eve (Eva Green) yhtäkkiä katoaa täysin jälkiä jättämättä. Tukea tytölle tarjoaa isä ja parhaat ystävät, mutta Katin poikaystävä Phil (Shiloh Fernandez) vaikuttaa etäiseltä ja Kat aloittaakin suhteen reilusti vanhemman poliisin kanssa. Kat käsittelee äitinsä katoamista oudoissa unissaan ja tämä käy myös juttelemassa psykologin luona. Vuonna 1992 muualle opiskelemaan lähtenyt Kat palaa lomalla käymään taas kotinurkillaan ja äidin outo katoaminen palaa jälleen ajatuksiin.


Jos pitäisi mainita yksi ohjaaja, joka edustaa minulle Rakkautta & Anarkiaa -elokuvia, vastaukseni olisi ehdottomasti tämänkin ohjannut Gregg Araki. Jo kauan ennen kun pääsin itse käymään näillä festareilla, katselin Arakin leffaa miettien, että minäkin tahdon elokuvateatteriin katsomaan tällaisia omituisia elokuvia! Kyseinen pätkähän oli tietysti The Doom Generation (1995), jonka ostin divarista joskus 90-luvun loppupuolella. Reilut 10 vuotta myöhemmin sitten pääsinkin kokemaan Arakin elokuvan R&A:n valkokankaalta, tuolloinen elokuva oli Kaboom (2010). Olikin siis ilmiselvä valinta jälleen mahdollisuuden tullen mennä katsomaan tämä Arakin tuorein elokuva. En nyt tiedä muistuttiko tämä varsinaisesti kumpaakaan edellä mainittua pätkää, mutta pidin kyllä tästäkin elokuvasta. Siinä oli kiinnostava tarina ja hyvät hahmot, itse myös nautin ihan vain siitä aikakaudesta mihin elokuva ajoittui. Kaikki vaate- ja kampaus-, musiikki- ja sisustusvalinnat olivat mielenkiintoista seurattavaa niin 80-luvun lopun kuin 90-luvun alun osioissa ja yksityiskohtia olikin mukavan paljon! Näitä aikakauden valintoja korosti myös se, että Eve-äidin tyyli oli suoraan 50-luvun kotiäideiltä kopioitu. White Bird in a Blizzard oli elokuvana aika trillerimäinen niiltä osin, kun siinä yritettiin selvittää kadonneen äidin kohtaloa, mutta se oli myös suureksi osaksi Katin kasvutarina erikoisen äidin kasvattamasta lapsesta äitinsä menettäneeksi teiniksi ja sitten nuoreksi aikuiseksi. White Bird in a Blizzard muuten perustuu Laura Kasischken kirjaan, jota en ole lukenut, mutta olisi kyllä hauska tietää miten paljon tässä oli Arakin omia lisäilyjä, sillä erityisesti leffan loppu oli hyvinkin arakimainen... Joka tapauksessa kyseessä on viihdyttävä ja kiinnostava elokuva!

Sep 10, 2014

I'm not scared of witches.

Toinen Espoo Cinéssä katsomani elokuva oli Álex de la Iglesian kauhukomedia Las brujas de Zugarramurdi (2013) eli Witching and Bitching. Kaverukset José (Hugo Silva) ja Antonio (Mario Casas) onnistuvat ryöstämään kultakaupan ja lähtevät pakomatkalle porukkaan yllättäen liittyneen taksikuskin avustuksella. José on onnistunut unohtamaan, että oli tämän vuoro hoitaa nuorta poikaansa, joten tämä pieni koululainenkin on menossa mukana. Matka vie noitahistoriastaan tunnetun Zugarramurdin kaupungin läpi, missä miesporukka päätyykin isoihin ongelmiin kaupungin erikoisten naisten kanssa.  


Edellisen Espoo Ciné -näytöksen pettymyksen jälkeen pieni toiveeni oli vain se, että tämä Witching & Bitching ei olisi ainakaan tylsää katseltavaa. Eikä tällä kertaa tosiaankaan tarvinnut tylsistyä, tapahtumaa ja toimintaa riitti alusta loppuun! Varsinaista toimintaräiskintää oli ihan alussa, jonka jälkeen siirryttiin pakomatkalle. Autossa miesporukalta irtosi lennokasta juttua ja hauskaa läppää, festareiden esittelylehtisessä tätä kuvailtiinkin tarantinomaiseksi dialogiksi, joka onkin ihan hyvin sanottu. Kiivaat keskustelut pysyivät aina välillä vähän olennaisemmissa asioissa ja useimmin niissä vähän epäolennaisemmissa aiheissa. Noitanaisten astuttua kuvioihin alkoi leffan enemmän kauhukomediamainen osuus, joka olikin hyvin hauskaa katsottavaa. Jossain vaiheessa meininki menikin aika älyttömäksi, mutta se oli suurimmaksi osaksi vain hyvä asia. Jotain levottomuuksia olisin voinut jättää poiskin, mutta enimmäkseen nekin olivat vain viihdyttäviä juttuja. Leffa olikin toimiva yhdistelmä mustaa komediaa ja kauhuilua sekä hieman toimintaakin. Näyttelijät olivat vakuuttavia rooleissaan ja leffa oli myös tyylikkään näköinen. Witching & Bitching on siis viihdyttävä kokonaisuus, suosittelen! Tämän ohjaaja Álex de la Iglesialtahan tuli muutamia vuosia aiemmin erinomainen The Last Circus (2010), jossa onkin hieman samaa tyyliä kuin tässä, ainakin huumorin puolesta. (Niin ja samoja naamoja.) Muita miehen leffoja en ole nähnyt, mutta ilmeisesti pitäisi! Noin muutenkin täytyy todeta taas se sama asia, että espanjalaiset elokuvat taitavat olla aika hyviä. En näin äkkiä keksi yhtään huonoa leffaa, mutta lukuisia hyviä kylläkin (näiden lisäksi esim. Pan's Labyrinth, Devil's Backbone, Skin I Live In, Open Your Eyes, [Rec]). Tai sitten olen vain osannut valita parhaat päältä, mutta joka tapauksessa pitäisi selvästi tutustua enemmän myös espanjalaiseen elokuvaan.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...